Muistisairaan hoivakotiasukkaan kohtaaminen vaatii tilannetajua

Kohtaamisosaamista hoivakoteihin (KOHO) -hanke on Euroopan sosiaalirahaston (ESR+) rahoittama kaksi ja puolivuotinen ryhmähanke, jossa vahvistetaan ammattilaisten kohtaamisosaamista. Hankkeen kehittämistoimintoja toteutetaan kahdeksan pirkanmaalaisen yhteistyöorganisaation kanssa. Hoivakotien ammattilaisten käsityksiä ja kokemuksia muistisairaan kohtaamisesta kartoitettiin sähköisen kyselyn ja syventävien haastattelujen avulla.  Kyselyyn vastasi 200 ikääntyneiden hoivan parissa työskentelevää ammattilaista, ja haastatteluja tehtiin 12. Osallistujilta kysyttiin muun muassa, millaista osaamista muistisairaan ihmisen kohtaaminen edellyttää, millaiset kohtaamiset tuntuvat helpoilta ja millaiset vaikeilta sekä millaista tukea he tarvitsisivat osaamisen kehittämiseksi.

Olennaisimpia seikkoja hoivakodissa asuvan muistisairaan ihmisen kohtaamisessa ovat haastattelujen perusteella fyysinen läsnäolo, kärsivällisyys ja tilannetaju. Hoitajat esimerkiksi kertoivat pyrkivänsä aistimaan, millainen ilmapiiri ja tunnelma kullakin hetkellä on ja millaisia ovat asukkaan senhetkinen mieliala, kunto ja vointi. Moni kertoi myös tekevänsä omaa toimintaansa näkyvämmäksi ja ymmärrettävämmäksi muun muassa istumalla viereen, hyödyntämällä kosketusta ja sanoittamalla toimintaansa. Eräs hoitaja kertoi esittelevänsä itsensä asukkaille yhä uudelleen:

“Vaikka kohtaisi jonkun ihmisen viidentoista minuutin välein, niin voi olla, että hän ei silti tiedä, kuka sä oot. Sä oot nähnyt hänet tänään jo viisi kertaa, mutta hänelle se on aina vähän niinku ensimmäinen kerta. Siksi on tärkeää kohdata ihminen turvallisesti ja tuoda ilmi se, kuka on ja mitä on tekemässä. Tai voi vaikka puhutella asukasta nimellä, niin hän saa ainakin jonkin tiedon siitä, että tämä ihminen tietää tai tuntee minut jollain tapaa, että se ei ole vaan joku, joka tulee tänne vain hääräämään jotain.” 

Haastavimmiksi tilanteiksi koettiin sellaiset, joissa asukas käyttäytyy aggressiivisesti tai on erityisen sekavassa tilassa. Tällaiset tilanteet ovat ikääntyneiden hoidossa valitettavan yleisiä. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) tutkimuksen mukaan jopa 80 % ympärivuorokautisessa hoidossa työskentelevistä hoitajista kohtaa väkivaltaa (Josefsson, Sinervo & Vehko 2018). Koska väkivaltakokemusten tiedetään olevan yhteydessä hoitajien stressiin, uniongelmiin ja alanvaihtoon (mt.), tukea tilanteiden ratkaisemiseksi ja ehkäisemiseksi tarvitaan kipeästi.

Haastatteluissa korostui, että väkivallan uhan ennakoiminen ja minimoiminen vaativat hoitajilta erityisen hyvää tilannetajua ja asukkaan tuntemista, sillä se, mikä toimii yhdelle, saattaa jollekin toiselle olla kiihdyttävä tekijä. Ensimmäinen kokeiltava keino monelle oli siirtää kohtaaminen ja siihen liittyvät hoitotoimenpiteet myöhemmäksi, sillä asukkaan vaikea tunnetila saattaa olla hetkellinen ja mennä ohi itsestään. Jos joustaminen ei kuitenkaan vaikuta asukkaan tunnetilaan suotuisasti, on yritettävä löytää tilanteeseen parhaiten sopiva menettelytapa. Hoitajat kertoivat kokeilleensa esimerkiksi puheenaiheen vaihtamista, tilanteen kääntämistä huumorin avulla, rauhoittavaa kosketusta ja lähestymistä työparin tai useamman kollegan kanssa. Tällaisissa tilanteissa on hyödyllistä, että henkilöstö tuntee asukkaan ihmisenä ja ymmärtää, millaiset asiat ovat juuri hänelle merkityksellisiä:

”Voi vaikka puhua jostain hänelle mieluisasta. Esimerkiksi mä käytän tosi paljon ihmisen kohdalla hänen työjuttujaan. Mä tiedän, että omaan työhön liittyvät asiat on tärkeitä; asukkaatkin hyvin usein puhuu niistä. Ja kun sä puhut siitä työstä, niin asukas unohtaa pahan olonsa.”

Myös asukkaiden läheisten kanssa toimimiseen liittyy kyselyn ja haastattelujen perusteella erilaisia kipupisteitä. Osa koki vaikeaksi huonojen uutisten kertomisen, kun taas toisille haastavinta oli ottaa vastaan kielteistä palautetta tai vaikeasti toteutettavissa olevia pyyntöjä. Haastatellut kertoivat, että läheisten käsitykset ja näkökulma ovat toisinaan ristiriidassa ammattilaisten näkemysten kanssa. Läheisten voi olla esimerkiksi vaikeaa ymmärtää, miksi heikossa kunnossa olevaa asukasta ei viedä päivittäin ulkoilemaan.

“Aika aktiivisesti me nostetaan kaikki, jotka pystyy tulemaan, niin päivittäin päiväsaliin. Ja siis ainakin yritetään. Eli päiväsaliin meno ei yleensä johdu siitä, ettei me jakseta. Me halutaan kyllä, kun se on oikeasti meille helpompaa, jos asukas on tuolissa ja on siellä päivänsalissa. Saa nopeammin annettua ruokaa ja kaikkea, eikä tarvitse kävellä, niin se on oikeasti paljon helpompaa meillekin. Mutta ehkä monet läheiset luulee just, että hoitajat ei jaksa. He ei välttämättä ymmärrä, miksi joku on jätetty huoneeseen lepäämään.”

Hoitajien on tärkeää tiedostaa läheisten tunnekuorma ja ymmärtää heidän tilannettaan. Muistisairaus aiheuttaa läheisille usein ennenaikaista surua ja menetyksentunnetta, ja monelle läheiselle perheenjäsenen siirtyminen ympärivuorokautiseen hoitoon on kriisi (Chan ym. 2012). Haastateltujen mukaan kielteistä palautetta vastaanottaessa provosoitumista kannattaakin välttää, vaikka kokisikin kritiikin perusteettomaksi. Rakentavampi ratkaisu on kuunnella ja ottaa palaute vastaan.

”Mä ehkä sanoisin ohjeeksi, että älä ala väittelemään. Jos omainen tuo jonkun asian nenän eteen, niin kirjoita se vaikka ylös, mutta älä ala väittämään toisin. Selvitetään sitten yhdessä.”

Lisäksi haastatellut toivat esiin, että tervehtiminen ja kysymyksiin vastaaminen ovat ratkaisevan tärkeitä läheisten kohtaamisessa, sillä ne rakentavat mielikuvaa siitä, millainen paikka hoivakoti on ja ketkä ovat sinne tervetulleita. Epätietoisuus siitä, keneltä asioista voi kysyä, voi puolestaan etäännyttää läheisiä hoivakodin henkilöstöstä ja saada aikaan epäluottamusta (ks. myös Paananen & Luodonpää-Manni 2023).

Kaiken kaikkiaan kyselyyn ja haastatteluihin osallistuneet toivoivat lisää tukea ja tietoa vaihtoehtoisista toimintatavoista haastavissa kohtaamistilanteissa. Osa toivoi tukea myös haastavien tilanteiden käsittelyyn jälkikäteen, sillä vaikeista tilanteista oli saattanut jäädä mielen päälle paitsi kysymyksiä myös kuormittavia muistoja ja pelkoja. KOHO-hankkeen seuraava askel onkin vastata näihin toiveisiin ja kehittää kohtaamiseen liittyvää osaamista hoivakotien yksilöllisten tarpeiden mukaan. Työyhteisökohtainen kehittäminen on aloitettu keväällä 2025, ja se jatkuu syksyllä.

Kuva 1. Nurmikodin hoitajia vastaamassa KOHO-hankkeen sähköiseen kyselyyn. (Kuva: Jenny Paananen)

Kirjoittajat Jenny Paananen ja Riku Laakkonen työskentelevät asiantuntijoina Tampereen yliopistossa Kohtaamisosaamista hoivakoteihin (KOHO) -hankkeessa, jota rahoittaa Euroopan unioni (ESR+).

Kirjallisuutta

Chan, D., Livingston, G., Jones, L. & Sampson, E. L. 2012: Grief reactions in dementia carers: a systematic review. Geriatric Psychiatry 28 (1), 1–17.

KOHO-hanke. Verkkosivu, Pirkanmaan Muistiyhdistys (viitattu 13.6.2025).

Josefsson, K., Sinervo, T. & Vehko, T. 2018: Mikä selittää hoitajiin kohdistuvaa väkivaltaa vanhustenhuollossa? Tutkimuksesta tiiviisti 9. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Helsinki.

Paananen, J. & Luodonpää-Manni, M. 2023: Läheisten kokemuksia vuorovaikutuksesta hoitohenkilöstön kanssa ympärivuorokautisessa hoidossa. Hoitotiede 35 (3), 264–278.