Siirry pääsisältöön
Mitä (ihmettä) Vanhenemisen Tutkijat Ajattelevat Vanhenemisesta?

Mitä (ihmettä) vanhenemisen tutkijat ajattelevat vanhenemisesta?

Gerontologian sairaus- ja ongelmakeskeisyys vahvana vielä vuonna 2021

Dementia, huimaus, lääkitys, raihnaus, pitkäaikaishoito, kaatumiset, yksinäisyys, kuoleman läheisyys… – tässä joitain silmiinpistävimpiä teemoja 2.–4.6.2021 järjestetystä virtuaalisesta pohjoismaisesta gerontologian kongressista (NKG 25 Nordic Gerontology Congress). Ei ole epäilystäkään siitä, etteivätkö kaikki nämä aiheet olisi tärkeitä tutkimuskohteita ja etteikö tutkijoiden vilpittömänä tavoitteena olisi hyvän vanhenemisen edistäminen. Silti jäin pohtimaan, miten tutkimuksen sairaus- ja ongelmakeskeisyys heijastuu yleisiin mielikuviin vanhenemisesta – miten ne voisivat muuttua myönteisemmiksi, jos tutkijatkin keskittyvät vanhenemisen kielteisiin seuraamuksiin? Tietävätkö tutkijatkaan, että vanheneminen itsessään ei ole ongelma?

Milla Saajanaho

Vanhenemisen tutkimus ja vanhenemisen mielikuvat

Gerontologian alalla on jo pitkään pyritty nostamaan esiin ajatusta (ja todellisuutta) iäkkäistä ihmisistä itsenäisinä, omasta elämästään vastaavina aikuisina. Tutkimuksia, joissa myönteinen näkökulma vanhenemiseen toteutuu, onkin paljon, mutta niiden esiin nostamisessa ei ehkä ole niin hyvin onnistuttu, ainakaan tässä kyseisessä kongressissa. Itsellä on ollut ilo työskennellä kahdessa eri tutkimushankkeessa, joissa myönteinen näkökulma vanhenemiseen on keskeinen lähtökohta. TRAILS-hankkeessa (Lapsesta aikuiseksi: Elämänkaaren aikana muotoutuvat yksilölliset kehityspolut elämänsiirtymiin 60-vuotiaana), jossa tällä hetkellä työskentelen, nähdään noin 60-vuotiaan elämänvaihe lähtökohtaisesti myönteisenä elämänsiirtymänä. Aiemmin työskentelin AGNES-hankkeessa (Aktiivisuuden, terveyden ja toimintakyvyn yhteys hyvinvointiin vanhuudessa), jonka keskeinen tutkimusaihe on ollut kunkin omien tavoitteiden, kykyjen ja mahdollisuuksien mukainen aktiivisena vanheneminen.

Yleiset mielikuvat vanhenemisesta eivät taida kuitenkaan olla kovin myönteisiä. Vastikään eräässä tosi-tv-ohjelmassa esitettiin näkemys, että keski-iässä elämästä on puolet jäljellä ja se toinen puoli tulee olemaan laadultaan heikompi – koska vanheneminen. Mitä ihmettä! Samaan aikaan eräässä somekeskustelussa kauhisteltiin, miten kamalaa on, kun ikänäkö alkaa vaivata. Muutama vuosi sitten tiedekeskus Heurekassa oli vanhenemista käsittelevä näyttely, jossa vanhenemista pääsi ”kokeilemaan” viemällä avainta lukkoon vääristävät silmälasit päässä ja kiipeämällä portaita nilkkapainojen kanssa. Tällä asenteella vanheneminen eittämättä onkin ikävä ja jopa pelottava kokemus.

Mietin, mitähän vanhenemisen tutkijat ajattelevat vanhenemisesta. Pidetäänkö sitä ongelmana, joka tulee ratkaista? Olenko yksi harvoista, joka ajattelee vanhenemisessa olevan jotain hienoa ja kiehtovaa – sen ainakin haluan kokea! Ja tutkia ja ymmärtää paremmin juuri sitä, mikä tekee vanhenemisesta ihmeellistä: useimmat ovat tyytyväisiä elämäänsä, vaikka terveys ja toimintakyky olisikin heikentynyt tai elämässä tullut vastaan muita vastoinkäymisiä.

Elämäntyytyväisyys ja vanhenemisen ihme

Gerontologinen tutkimus on jo aikoja sitten nostanut esiin tuon vanhenemisen paradoksin eli elämäntyytyväisyyden säilymisen korkealla tasolla hyvinkin myöhäiseen ikään asti, erinäisten voimavarojen heikkenemisestä huolimatta. Tätä ajatusta fiilistellen valmistauduin itse esittämään tutkimustani tuossa samaisessa kongressissa ja ehkä siksikin ongelmakeskeinen ohjelma hieman kuohahdutti. Oma TRAILS- ja AGNES-hankkeiden aineistoja yhdistävä tutkimukseni kertoo, että elämäntyytyväisyys on keskimäärin samalla tasolla noin 61-, 75-, 80- ja 85-vuotiailla henkilöillä. Enemmän kuin paradoksina, pidän tätä vanhenemisen ihmeenä – taito olla tyytyväinen elämään! Sitä ei ikänäön heikkeneminen tai hidastuva askel hyydytä.

Monipuolista tutkimusta mutta myönteisempää viestintää

Esittämäni näkökulma pohjoismaisen gerontologian kongressin annista on toki yksipuolinen – kokonaisuutena kongressi sisälsi monipuolisen kattauksen tutkimustietoa niin geeneistä ja vanhenemisen biologisista prosesseista kuin toimintakyvystä, työelämästä, asuinympäristöistä, sosiaalisista suhteista ja elämänlaadusta. En kiellä sitä, etteikö pienellä osalla iäkkäistä ihmisistä elämänlaatu olisi heikko ja tutkimustyö vanhenemiseen liittyvien ongelmien ratkomiseksi olisi tärkeää. Kokonaisuutena kongressin sairaus- ja ongelmakeskeiset teemat kuitenkin hätkähdyttivät. Jos vanhenemiseen liittyviä kielteisiä mielikuvia halutaan karistaa ja innostaa uusia opiskelijoita ja tutkijoita gerontologian alalle, tutkijoiden olisi syytä miettiä, miten he omalta osaltaan voisivat esittää asiansa myönteisemmän vanhuuskuvan näkökulmasta. Vanheneminen ja vanhuus on ihmiselämän huipentuma ja sellaisena sitä pitäisi myös käsitellä.

Kirjoittaja Milla Saajanaho on tutkijatohtori Jyväskylän yliopiston Gerontologian tutkimuskeskuksessa ja liikuntatieteellisessä tiedekunnassa. Hänen keskeisiä tutkimuskohteitaan TRAILS-hankkeessa ovat mm. vanhenemisen ennakointi ja tulevaisuuteen suuntautuminen, tavoitteet ja kehityksen säätely sekä mielen hyvinvointi ja elämän tarkoituksellisuus.

Palaa ylös
×Sulje haku
Hae