Me ja yli-ikäiset – Eläkepommipuheen toiseuttava vaikutus
Jotain pitäisi tehdä.
On väestörakenteen muutos, huoltosuhde ja eläkepommi. Ylikansoitus ja ilmastonmuutos. On terveydenhuollon resurssit, terveyskeskusten jonot ja vanhustenhoidon tila. On talouden realiteetit, velaksi elämisen turmiollisuus ja markkinatalouden lait.
Tarvitaan muutosta, rohkeutta, vaikeita päätöksiä.
Edellä kuvattu voisi olla poimintoja viimeaikaisesta poliittisesta keskustelusta. Poiminnat ovat kuitenkin kirjasta, joka kertoo dystooppisesta Suomesta vuonna 2052 ja tähän dystopiaan johtaneesta kehityksestä.
Piia Leinon kirjassa Yliaika (2020) nykypoliitikkojenkin puheissa vilisevät rohkeus, muutostarve ja vaikeat päätökset ovat johtaneet siihen, että Suomen kansalaisuus on päädytty lakimuutoksella rajaamaan alle 75-vuotiaille. Tätä vanhempien tulisi suorittaa ”exitus”, eli päättää päivänsä omaehtoisesti. Kannustimena toimii se, että omaehtoisen kuoleman 75 vuoden iässä valinneet saavat jättää perinnön läheisilleen ilman perintöveroa. Yli 75-vuotiaista, mikäli he eivät exitukseen suostu, tulee paperittomia: he eivät saa omistaa mitään, päättää omista asioistaan, eikä heillä ole oikeutta terveydenhuoltoon.
Ratkaisu moniin Suomea ja koko maailmaa uhkaaviin ilmiöihin on löydetty:
”Kun kaikki nyt väkisin muuttuu, miksi emme pistäisi myös arvoja uusiksi?”
”Kuten mitä arvoja?”
”Vaikka ihmisarvon.” (s. 50).
Uutta lakia ”eliniän itsemääräämisoikeudesta” (s. 107) perustellaan kansalaisten valinnanvapaudella ja arvokkaalla vanhuudella: ihmisarvoisen elämän mahdollistamiseksi kansalaisille pitäisi antaa mahdollisuus itse valita kuolevansa ennen vanhuuden mukanaan tuomia sairauksia ja toimintakyvyn vajeita. Hoidon kohteiden sijaan voimme päättää olevamme itsemme herroja. Tämän kauniin pitsiverhoilun takaa paljastuvat kuitenkin lain taustalla olevat todelliset motiivit: rahan palvonta ja kielteinen vanhuskäsitys. Kirjan kuvaamassa maailmassa elämä vanhuudessa, muistisairauden ja muiden vaivojen kanssa, ei ole mitään todellista elämää. Vanhusten hyöty yhteiskunnalle koetaan kyseenalaisena, vanhukset ei-tuottavana kansanosana, pelkkänä kulueränä. Säästäminen kehystetään kirjan poliitikkojen toimesta pakollisena toimenpiteenä; säästökohteina vastakkain asetetaan vanhat ja nuoret; elämän pitkittämisestä luopuminen kehystetään suoranaisena ympäristötekona. Lopulta aluksi vapaaehtoisuuteen perustuva laki muuttuukin pakolliseksi kaikille.
Kaunokirjallisuudella kapeakatseisuutta vastaan
Tampereen yliopiston gerontologian tutkimusryhmän jäseniä on vuoden 2023 alusta lähtien kokoontunut noin kerran kuussa keskustelemaan yhdessä valitusta, jollakin tapaa ikääntymiseen liittyvästä kirjasta. Lukupiirissä luetaan kaunokirjallisuutta ja muistelmateoksia, ei tietokirjallisuutta.
Piia Leinon teos Yliaika osuu ikääntymisen tutkijoiden näkökulmasta tarkasteltuna moneen maaliin. Sen kuvaama dystopia ei tunnu kovin kaukaiselta. Tavat, joilla yhteiskunnassa tällä hetkellä ikääntyneistä ihmisistä ja suomalaisen yhteiskunnan ongelmista puhutaan, on helposti tunnistettavissa Leinon teoksesta. Leikkaukset ja heikompiosaisten kurjistaminen esitetään totuuksina ja ainoina olemassa olevina vaihtoehtoina. Ongelmien ratkaisun kehyksenä toimivat kansalaisten itsensä aktiivisuus ja valinnanvapaus. Oman elämän täydellinen hallinta toimii vastavoimana tuhoon tuomitulle hyvinvointivaltioprojektille.
Voisimmeko kuvitella myös muunlaisia tulevaisuuksia ja vaihtoehtoja? Tässä kaunokirjallisuudella on tärkeä rooli lukijalle, tutkijalle tai maallikolle, keinona kokea asioita toisen, itselle alkuun vieraankin, ihmisen näkökulmasta. Näin näkemiemme mahdollisuuksien kirjo voi kasvaa ja vaihtoehdottomuus muuttua ihmisten, tilanteiden ja kokemusten moninaisuuden hyväksymisen kautta erilaisuutta sallivaksi, ei toisia ihmisiä ulossulkevaksi. ”Me ja muut” -vastakkainasettelu voi hälvetä, kun yhä useampi ihminen voidaan lukea kuuluvaksi ”meihin”. (Meretoja, 2017.)
Muista vanhenevasi
Leinon kirjassa Suomen kansalaisuuden vain alle 75-vuotiaille rajaava laki ei synny tyhjästä: ”Ensin väki on saatava näkemään, että vanhukset ovat ongelma, joka vaarantaa Suomen talouden ja maailman tulevaisuuden.” (s. 50). Kirja osoittaa nokkelalla tavalla, miten sanat eivät ole vain sanoja ja retoriikka retoriikkaa, vaan niillä on todellisia seurauksia.
Nämä todelliset seuraukset kirjan päähenkilö, kansanedustaja ja ministeri, joka itse lakimuutosta oli ajamassa, saa kokea oman exituksensa lähestyessä. Mitä varten olen elänyt? Mitä jäi tekemättä? Oman kuoleman lähestyessä lain muotoiluun johtaneet ”järkisyyt” talouden pelastamisesta, vanhuusajan merkityksettömyydestä ja ilmastonmuutoksen hillitsemisestä eivät olekaan merkityksellisiä. Päähenkilö ei ole valmis kuolemaan.
Kirja saa pohtimaan ihmiselämää ja sen päässä odottavaa kuolemaa. Memento mori. Muista kuolevasi. Ikääntymisen tutkijan näkökulmasta kirjan pääviestinä voisi kuitenkin pitää sitä, että päätökset, joita tänään teemme ja sanat, joita nyt käytämme puhuessamme ikääntyneistä, eivät koske vain jotain kaukaista ja kasvotonta vanhusten ryhmää. Ne koskevat myös sinua ja läheisiäsi. Muista kuolevasi, mutta sitä ennen, muista vanhenevasi.
Kirjoittajat Katariina Tuominen ja Hanna Kosonen ovat gerontologian alan väitöskirjatutkijoita Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa. Lukupiirin keskusteluun Piia Leinon teoksesta Yliaika osallistuivat Tampereen yliopiston gerontologian tutkimusryhmästä myös Terhi Lampio, Linda Enroth, Kirsi Lumme-Sandt ja Anu Siren.
Lähteet
Leino, Piia (2020). Yliaika. Kustantamo S&S, Helsinki.
Meretoja, Hanna (2017). From appropriation to dialogic exploration: A non-subsumptive model of storytelling. Teoksessa H., Meretoja & C., Davis (toim.). Storytelling and ethics: Literature, visual arts and the power of narrative (1. painos, s. 101–121). Routledge, New York. https://doi.org/10.4324/9781315265018
