Blogi

2014 julkaisut

1.12.2014 Milla Saajanaho: Edessa loistava tulevaisuus?

Mielekkään elämän eläminen tässä hetkessä on vaikeaa, jos uskoa tulevaisuuteen ei ole. Niinpä toivoisi, että myös vanhuudessa ihmiset uskoisivat huomiseen päivään ja sen tuomiin mahdollisuuksiin. Kun kerron tutkivani iäkkäiden ihmisten tavoitteita, tyypillinen vastareaktio on kysymys: ”onko niitä?”. Intuitiivisesti monet tuntuvat ajattelevan, että vanhuudessa ei enää ole syytä tai tarvetta asettaa itselleen tavoitteita – ehkä iäkkäät elävät hetkessä, päivä kerrallaan, tai vain menneitä muistellen, eikä tulevaisuutta ainakaan suunnitella mitenkään.

Kuitenkin vastaan usein kohtaamaani kysymykseen – on niitä. Tutkimustemme mukaan lähes kaikki iäkkäät, yli 75-vuotiaat, henkilöt osaavat nimetä ainakin yhden itselleen tärkeän tavoitteen. Usein ne liittyvät terveyteen ja toimintakykyyn, läheisiin ihmissuhteisiin ja itselle tärkeisiin harrastuksiin, suuruuksia ei enää tarvitse tavoitella. Jotenkin sitä itsekin kuitenkin hämmästyy, kun 76-vuotias mies kertoo tavoitteekseen talon rakentamisen tai 86-vuotias rouva sanoo pyrkivänsä oppimaan englannin kielen. Myös toinen ääripää on tullut näkyviin, on iäkkäitä ihmisiä, joiden ainut tavoite on selviytyä jotenkin päivästä toiseen tai vain päästä taivaaseen. Ja myös niitä, joille tulevaisuuden ajattelu tuntuu mahdottomalta, ja jotka eivät kykene nimeämään yhtään tavoitetta elämälleen.

Iäkkäät ihmiset näyttävät myös helposti luopuvan tavoitteistaan. Vanheneminen ei ole helppoa, ja on ymmärrettävää, jos toimintakyvyn heikkenemisen myötä ei pyritä enää niin aktiiviseen elämään kuin ennen. Jotenkin tuntuu, että tyytyväisimpiä ovat ne iäkkäät ihmiset jotka pystyvät sopeutumaan iän mukanaan tuomiin muutoksiin ja muokkaamaan myös tavoitteitaan tarpeen mukaan. Vaarana on, että tavoitteista luopuminen johtaa passivoitumiseen, mikä ennestään lisää riskiä toimintakyvyn ongelmille. Ja miten käy elämänhalun, jos toimintakyvyn heiketessä tavoitteista luovutaan ja itselle tärkeiden asioiden toteuttaminen unohdetaan?

Elämän vanhuudessa tulisi olla mielekästä. Jo Aristoteles aikoinaan on sanonut, että ihmisen elämällä on merkitystä vain jos hän voi pyrkiä kohti tavoitteitaan. Vaikka vanhuudessa tulevaisuus näyttäytyy lyhyempänä kuin nuoruudessa, myös vanhuudessa on tulevaisuutta. Onkin tärkeää, että iäkkäitä ihmisiä voitaisiin tukea tavoitteisiinsa pyrkimisessä ja niiden muokkaamisessa siten, että myös toimintakyvyn heiketessä itselle tärkeisiin asioihin liittyvät tavoitteet voitaisiin säilyttää – muodossa tai toisessa.

Ja se päivä kerrallaan eläminenkin on ihan hyvä tavoite.  

Milla Saajanaho

Tohtorikoulutettava

 

26.09.2014 Jari Pirhonen: Hyvää päivää!

Juttelin viime syksynä eräässä geriatrisessa sairaalassa yli yhdeksänkymmentävuotiaan naispotilaan kanssa. Tutkijana käänsin keskustelua osaston ”asuinkelpoisuuden” suuntaan, sillä monet vanhat ihmiset odottavat sairaalassa pitkäaikaishoitopaikkaa jopa yli vuoden ajan. Jossakin vaiheessa keskustelukumppanini sanoi kyseisen osaston olevan hyvä osasto. Aiemmin hän oli ollut samassa sairaalassa huonolla osastolla. Tutkijana tietysti kysyin, mikä siitä toisesta osastosta teki huonon. Vastaus hämmensi; siellä ei tervehditty minua. Ei sanottu hyvää yötä ja hyvää huomenta.

Niin pieni voi olla ero hyvän ja huonon hoitopaikan välillä. Sen edellisen, ”huonomman” osaston hoitajat olisivat tehneet osastosta hyvän tämän asiakkaan silmissä yksinkertaisesti tervehtimällä häntä. Mikä parasta, tällainen profiilin nosto ei olisi maksanut mitään. Tuon kommentin jälkeen olen kiinnittänyt hoitoympäristöissä huomiota henkilöstön tapaan kohdata asiakkaita ja heidän omaisiaan. Pääosin kohtaaminen on asiallista, joskus ystävällistäkin, mutta selviä puutteitakin on. Kerran seurasin, kun henkilökuntaan kuuluva ihminen avasi vierailulle tuleville omaisille ryhmäkodin ulko-oven. Tapahtuman tylyys häkellytti. Työntekijä ei ottanut tulijoihin katsekontaktia, ei tervehtinyt tai sanonut muutakaan, avasi vain oven ja käänsi selkänsä. Pohdinnan paikka!

En muista, että lähihoitajakoulussa olisi erikseen nostettu esiin ystävällisen kohtaamisen teemaa. Ehkä koulutuksessa luotettiin siihen, että jokainen on jo kotona saanut sellaisen kasvatuksen, että ihmisiä tervehditään ja vanhempia ihmisiä erityisesti. Mutta, mutta. Ainakin viimeisimmistä Tervaskantohaastatteluista sain kuvan, että näin ei enää ole. Useat haastateltavat sanoivat, etteivät nuoret enää tervehdi saati anna bussissa istumapaikkaa. Kohteliaisuus on kärsinyt inflaation. Jatkossa pitkäaikaishoitoon on tuotettava laatua yhä pienemmillä taloudellisilla resursseilla. Olisiko syytä ottaa hoitajien koulutukseen mukaan erillinen kohteliaan käytöksen osio? (Eikä olisi pahaksi missään koulutuksessa) Laatu voi olla kiinni hämmästyttävän pienistä tekijöistä.

Näkemiin seuraavaan kertaan!

Jari Pirhonen

Tutkijakoulutettava

 

07.08.2014 Taina Rantanen: Kyynelverenpisara

Tapasin tänä kesänä puutarhamyymälässä ihanan vanhan rouvan, jonka kanssa vertailimme kyynelverenpisaran taimia. Hän kertoi, että hänellä oli aikoinaan iso kyynelverenpisara, joka talvehti kerrostalon rapussa ja vietti kesät mökin portaiden pielessä. Aviomiestä oli harmittanut kuljettaa vuosi vuodelta kasvanutta kukkaa autolla edestakaisin keväin syksyin. Lopulta varhainen syyshalla oli yllättänyt kyynelverenpisaran ja roudaaminen loppui siihen.  Minua hymyilytti, koska väitöskirjaa valmistellessani asuin talossa, jossa pelargoniat ja verenpisarat talvehtivat porraskuilun ylätasanteella. Keskustelumme jatkui mökkeilyn iloihin. Kukka kirvoitti paljon muistoja. Mökkipuuhat, uimiset, saunomiset ja onkimiset tuli puhuttua.

Sanotaan, että suomalaisilla on läheinen suhde luontoon. Ulkona ja luonnossa liikkuminen liittyy läheisesti tutkimukseen iäkkäiden ihmisten elinpiiristä.  Elinpiirillä tarkoitetaan aluetta, jolla henkilö liikkuu joko jalkaisin tai jollain liikennevälineellä. Pienimmillään elinpiirin voi muodostaa yksi huone ja laajimmillaan se saattaa ulottua vieraisiin maihin saakka. Elinpiirin supistuminen on usein merkki terveyden heikkenemisestä. Rajoittuneeseen elinpiiriin liittyy usein myös heikentynyt elämänlaatu. Monet iäkkäät henkilöt, joiden on vaikea liikkua ulkona, kokevat tyydyttämätöntä liikunnan ja muun toiminnan tarvetta. Muutama vuosi sitten toteutin tutkimuksen, jossa kotihoidossa oleville iäkkäille ihmisille, joilla oli vaikeuksia omin voimin päästä ulos asunnostaan, järjestettiin vapaaehtoistyöntekijän avustuksella ulkoilumahdollisuus heidän omien toiveidensa mukaisesti. Moni halusi hoitaa omia asioitaan, esimerkiksi käydä kaupassa tai apteekissa, mutta moni halusi vain päästä ulos. Korttelin ympäri käveleminen, puiston penkillä istuminen, tuulen huminan kuunteleminen ja kasvien katselu olivat tärkeitä.

Luonto vaikuttaa meihin monin tavoin elvyttävästi ja virkistävästi. Valitettavasti monilla vanhoilla ihmisillä ei ole mahdollisuutta ulkoilla ja viettää aikaa puistoissa, rannoilla ja mökeillä. Kun viettää paljon aikaa sisällä, jonkin ajan kuluttua ei oikein haluakaan ulos. Ikävä sanoa, mutta ihmisistä tulee ikään kuin häkkieläimiä. Vaikka ovi avataan, ei osaa enää mennä siitä ulos. Silloin tarvitaan pitkällistä rohkaisua ja motivointia. Eräässä tutkimuksessamme totesimme, että liikuntakyvyn heikkeneminen alentaa autonomian tunnetta eli tunnetta siitä, että pystyy olemaan haluamallaan tavalla osallisena eri elämäntilanteissa. Heikentynyt liikuntakyky ja alentunut autonomiantunne yhdessä johtivat elinpiirin supistumiseen.

Ulkona liikkuminen, itselle mielenkiintoisten asioiden tekeminen ja osallistuminen tärkeänä pitämiinsä harrastuksiin ennakoivat terveyden ja toimintakyvyn säilymistä hyvällä tolalla vanhuudessa, vaikka sairaudet jo vaivaisivatkin. Uusi tuttavani sanoi käyvänsä monta kertaa kesässä katsomassa puutarhamyymälän kyynelverenpisaroita ja läheisen puiston istutuksia muistellen samalla jo edesmennyttä aviomiestään ja kyynelverenpisaraa.

 

Taina Rantanen

Gerontologian ja kansanterveyden professori